torstai 31. maaliskuuta 2011

Säärystinpari


Luennolla on kiva neuloa pötköä. Silloin ei oikeasti tarvitse keskittyä tekemiseen, vaan voi kuunnella luennoitsijaa. Kuitenkin on helpompi istua paikallaan, kun on jotain tekemistä. Ehkä neulominen on kuitenkin kehittävämpää kuin kiekuroiden piirtely.

Materiaalina on taas kerran kasvivärjättyvillalanka. Tällä kertaa Nallea. En malttanut tehdä kahta ihan samanlaista. Se olisi myös vaatinut melko paljon suunnittelua, kun joitain värejä oli vain ihan vähän. Halusin että säärystimet ovat kuitenkin pari, joten niiden raidoituksessa on suunnitteen sama rytmi. Indigolla värjätystä sinisestä langasta oli tullut mukavan epätasaista, joten neuleesta tuli mukavan näköinen.

Laiskana päättelijänä kokeilin tehdä värinvaihdot neulomalla vain jonkin aikaa kahdella langalla lankaa vaihtaessa. Päätellessä jätin lankojen päät parin sentin mittaisiksi. Vain reunat on siis päätelty siististi solmulla ja pujottelemalla. Saa nähdä miten kestävät.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Kipinäkeskiviikko: Pasilagurumi

Amigurumit ovat olleet viime vuosina kasvava trendi virkkausmaailmassa. Näiden pienten maskottien tekoon on levinnyt tuhansittain ohjeita niin netissä kuin erinäisissä kirjoissakin. Suurin osa on perinteikkäitä, hellyyttäviä japanilaistyyppisiä hahmoja, mutta etenkin netistä löytyy mitä erinäisempiä variaatioita. Pitkään oma suosikkini oli Ravelrystä löytynyt Conan O'Brien amigurumi, mutta nyt olen keksinyt uudet suosikkini: Pasila-amigurumit!

Okei, teknisesti ottaen voidaan argumentoida, etteivät nämä ole amigurumeja, mutta en voinut olla ihastumatta, kun Lankabaarin Facebook-sivulla julkaistiin linkki Repomies-maskotin teko-ohjeisiin. Ja kaiken lisäksi kommenteissa oli linkki erääseen blogiin, josta löytyi ihka aito Pöysti! Hekottelin pitkään näille ja totesin, että pitänee joskus itsekin kokeilla.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Kipinäkeskiviikko: Akvaariomatto

Tähän mennessä tehdyt huopamattoni ovat aina yrittäneet olla palaluontoa ylhääntä kuvattuna. Kun matto kerran on lattialla vaakatasossa, niin sen päällä kävelemisestä voisi tulla tunne, että kävelisikin ulkona. Tästä kehittyi ajatus kalalammen huovuttamisesta. Pohjalla häämöttäisi iso monni ja yläpuolelle voisi laittaa kirkkaamman värisiä kaloja ja lumpeita tms.

Kaloja löytyy omasta olohuoneesta ja onhan ne hienoja.


Päätin kokeilla ylpuolelta kuvaamista, joten sammutin suodattimet ja aloin tähtäillä. Ketään ei vain näkynyt. Suodattimien sammutushan tarkoittaa siivousta, joten kalat katsoivat parhaaksi pinkaista lähimpään puskaan piiloon.

Ruualla houkuttelun jälkeen sain kaverit kuvaan... Kala näyttää ylhäältä näköjään pötköltä... Onhan se hieno, jos se liikkuu parvessa, mutta...


Tarkkaa kuvaakaan ei tahdo saada, kun vauhti on kova ja salamaa ei pysty heijastusten vuoksi käyttämään. Katinkultamonni oli ehkä yhteistyökykyisin. Ei ehkä niitä värikkäimpiä ja ei ehkä ihan mene jättiläismonnin hahmosta.


Karpeille on taidettu jalostaa kuviot selkään ihan syystä. Kyllä näitä kavereita kelpasi katsoa lammikosta ylhäältäpäin.


Ehkä siitä tuleekin karppiallasmatto. Kiinalaisista maalauksista voisi löytyä hienoja kaloja ylhäältä kuvattuina... Saa nähdä...

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Kipinäkeskiviikko: Pitsin uudet ulottuvuudet

Aina välillä pitää kokeilla jotain uutta ja sekoittaa vähän pakkaa. Koska pian kahden vuoden iän saavuttavassa Räpellyksessä säännöllistä on lähinnä ollut merkintöjen epäsäännöllisyys, halusin puskea tekemistämme vähän eteenpäin. Siksi ehdotin äskettäin Maijalle viikottaisen palstan aloittamista. Ja tässä se nyt on, Kipinäkeskiviikko!

Kipinäkeskiviikon idea on monille varmasti tuttu muista blogeista, vaikka samaan nimeen en ole muualla törmännyt. Kerran viikossa, keskiviikkoisin, jompikumpi meistä kirjoittaa blogiin jostakin käsitöihin liittyvästä asiasta, joka kiinnostaa, inspiroi tai kiehtoo meitä, sytyttää siis mielessä kipinän. Aihe voi olla iso tai pieni, kuten myös kirjoitus. Parittomilla viikoilla kipinästä kirjoitan minä, parillisilla Maija.

Aloitetaampa siis. Kaikki eivät ehkä tiedä sitä, että olen monen muun asian lisäksi nypläri. Olen aikoinaan (peruskouluikäisenä) oppinut äidiltäni tämän jalon taidon ja edelleenkin nyplään säännöllisen epäsäännöllisesti. Ongelmani kuitenkin on, että vaikka tykkään tehdä pitsiä, en oikeastaan tiedä, mihin käyttää aikaansaannoksiani. En ole niin romanttista tyyppiä, että tykkäisin lisätä sitä vaatteisiini tai käyttäisin pitsiliinoja, mutta en haluaisi hukkaankaan heittää tekemääni pitsiä. Puhumattakaan nyt niistä nyplätyistä virkatuista ja ostetuista pitseistä, jotka erikautta ovat ajautuneet minulle. Siispä olen lähtenyt hakemaan uusia tapoja käyttää pitsiä.

Tähän, kuten moneen muuhunkin tarpeeseen apua antaa jälleen internet. Se tarjoaa loputtomasti inspiraatiota ja uusia käyttötarkoituksia. Pitsistä kun voi tehdä vaikka mitä etenkin, jos sitä värkkää tai muuten jäykistää. Itse voisin kuvitella tekeväni esimerkiksi korvakoruja (1, 2, 3, 4), kaulakoruja (1, 2, 3, 4, 5), rannekoruja (1, 2, 3, 4), sormuksia (1, 2) tai vaikka esineitä ja sisustuselementtejä(1, 2). Aika harvassa linkkien kuvissa on itseasiassa pitsiä nyplätty, mutta eihän se inspiraation ottamista estä. Sitäpaitsi selailu muistutti, että nyplätähän voi muullakin, kuin perinteisellä pellavalangalla. Esimerkiksi hopealangasta voisi saada hienoja koruja (1, 2, 3, 4), tai sitten ihan vain käyttämällä erivärisiä ja paksuisia lankoja (1, 2). Pitsien kimppuun siis!

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Tein minä pillin pajup... siis saviklöntistä

Kerroin viikko sitten keramikkiakurssistani ja miten hauskaa sille osallistuminen on ollut. En kuitenkaan maininnut, mikä on ollut lempi juttuni tehdä. Olen näet aivan ihastunut savipillien tekoon!

Se, että ylipäätään pääsin tutustumaan pillien tekoon oli lähinnä onnekas sattuma. Tai ei oikeastaan pitäisi sanoa onnekas, sillä se oli seurausta varsinaisen opettajamme sairastelusta. Saimme nimittäin ennen joulua useamman tunnin ajaksi sijaisen, joka sattui olemaan kukkopillimestari, siis ammattimaisesti pillejä tekevä ihminen. Kyseinen herra opasti oikein mielellään meitä kurssilaisia pillien teossa ja minä tottavie otin kaiken ilon irti ammattilaisen vinkeistä!

Tähän mennessä olen tehnyt puolenkymmentä pilliä ennen ja jälkeen joulun ja aina vain se on hauskaa puuhaa. Yhtään perinteistä kukkoa en ole vaivautunut tekemään, koska se ei ole mikään pakko. Siksipä siis pillini ovat olleet jos sun mitä elukoita, lintujakin toki. Alla kolme pilliä, muitakin saatetaan saada tänne jossakin vaiheessa.

Dinopilli

Dino on yksi alkupään pillitekeleitäni. Se on tehty levytekniikalla ja ilman sen suurempaa visiota ulkoasusta. Saundi ei ole kamalan kaunis, vähän tukkoinen jopa, mutta kyllä se silti soi. Pillin nykyinen koti on ikkunalaudallani, mutta saattaa päätyä lahjaksi jossakin vaiheessa.

Tipu

Tipu on yksi lempipilleistäni. Se on muotoiltu makkaratekniikalla ja soikin ihan nätisti (kaksiäänisesti), vaikka lasituksen jälkeen olikin pelko siitä, ettei se soisi laisinkaan. Ääni ei ole ole pilleistäni kaikkein kaunein, mutta se mikä äänen kauneudessa hävitään voitetaan ehdottomasti tipun söpöydessä. Siitäkin huolimatta, että alilasiteväreillä tehdyt koristelut paloiavatkin nokkaa ja silmiä lukuun ottamatta kokonaan pois lasituspoltossa.

Norppapilli

Norppa on ihka ensimmäinen tekemäni pilli ja suuri ylpeydenaihe minulle. Siitä piti alkujaan tulla lintu, mutta kun lintumuoto ei ottanut syntyäksen ja vieruskaveri totesi saviklönttini muistuttavan norppaa, niin norppahan siitä sitten tuli. Sijaisopettaja laittoi pillin soimaan, koska se oli ensimmäiseni ja ääni onkin aika viehättävä, vähän sellainen surumielinen norppalaulu. Muodon lisäksi myös väritys oli vään onnenkantamoinen. Sopivan värin puutteessa maalasin norpan sammalenvihreällä lasitteella, mutta kuin ihmeen kaupalla se tulikin uunista ulos ihan norpan harmaana.

Norpan omistaja on joulusta alkaen ollut Maija, jonka käsialaa myös nämä norppakuvat ovat.

PS. Räpellyksiämme voi nyt seurata myös Bloglovinissa tai Blogilistalla.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Lasten mehukestit

En ole aiheesta aiemmin täällä tullut maininneeksi, mutta olen viime syyskuusta alkaen viettänyt suuren osan maanantai-illoistani työväenopiston keramiikkakurssilla. Olen aiemmin tehnyt keramiikkaa lähinnä ala-asteikäisenä käsityökerhossa, mutta siitä on ilmiselvästi ehtinyt vierähtää lähemmäs 15 vuotta. En siis todellakaan voi väittää olevani mikään konkari.

Tälle kurssille päädyin vähän sattumalta, kun sähelsin aikataulujeni suhteen, enkä päässyt sille kurssille, jota olin ajatellut. Vaan tämä oli mitä oivallisin osoitus siitä, miten tälläisilla näennäisen epäonnisilla sattumuksilla voi olla yllättävän positiivinen lopputulos. Keramiikan tekeminen on ollut äärimmäisen hauskaa ja mielekästä vaihtelua kaikelle enimmäkseen koneen ääressä tapahtuvalle koulutyölle. Pidän siitä, että keramiikan teko on ajoittain erittäinkin fyysistä puuhaa samalla, kun se vaatii kehittämään omaa luovuutta ja toisinaan keskittymään tarkkoihin yksityiskohtiin.

Lisäksi on syytä todeta, että on ollut erittäin virkistävää oppia jotakin uutta. Olen harrastanut monenlaisia käsitöitä vuosien varrella, joten ihan uusia juttuja tulee harvoin vastaan. Keramiikan teossa on kuitenkin niin paljon erilaisia puolia, joista en ole tiennyt lainkaan, että melkein joka viikko tuppaa oppimaan jotain uutta. Etenkin lasitus on yhä minulle kummallinen maailma.

Mutta niin tosiaan, yli puolen kurssin jälkeen sitä on ehtinyt tehdä jo monenmoisia juttuja. Yritän esitellä tekeleistäni ainakin osan nyt tässä kevään mittaan aina, kun tulee sopiva väli. Nyt kuitenkin aloitan kannulla, jonka muovailin viimeisillä kerroilla ennen joulua ja poltin ja lasitin heti joulun jälkeen.

Kannu oli oikeastaan välityö, kun en jollakin kerralla muutakaan keksinyt. Rungon kannuun tein levytekniikalla ja se muodostuu kolmesta kappaleesta. Kahva ja koristekiekurat on puolestaan tehty makkaroista, jotka on puolittain litistetty kannun pintaan. Rehellisesti sanottuna kiekurat syntyivät, kun aloin pelätä, etteivät kannun saumat pidä, mutta samalla ne yllättäen tekivät koko kannusta paljon hauskemman näköisen. Tummansininen lasite kannuun valikoitui aikalaisella mututuntumalla, mutta vaikka en sinällään ole suuri tummansinisen fani, näyttää se tässä työssä hyvältä. Joku kurssitoveri meni kuvailemaan tätä jopa art deco kannuksi, mutta itse en ehkä sitä aivan allekirjoittaisi.

Minulla ei ollut kannua tehdessä tai edes sen valmistuttua heti selkeää ideaa siitä, mitä sille tekisin. Ihan omalta se ei kuitenkaan tuntunut, joten lopulta se päätyi tupaantulijaislahjaksi yhteen muuttaneille ystäville. Oli kuulemma pidetty lahja, vaikka itse en päässytkään sitä antamaan. Kiitos kuitenkin Maijalle lahjayhteistyöstä ja koko paketin perille toimittamisesta. Niin ja tietysti näistä kauniista kuvista, sillä minä tohelo en tietenkään ollut ottanut ainokaistakaan kuvaa koko työstä ennen sen maailmalle lähettämistä.

PS. Kannun nykyisiä omistajia saattaa kiinnostaa, että työstä löytyy myös puumerkkikin. Sijainti on ihan kahvan juuressa, joskin suhteellisen paksun lasitteen alla.

PPS. Olen antanut lahjoiksi myös muita tekeleitäni etenkin jouluna, mutta niistäkään ei juuri ole tullut otetuksi kuvia. Jos lahjojen vastaanottajat jaksavat, olisin ikikiitollinen muutamasta kuvasta, joita voisin täällä esitellä.